Helsinki - saanko luvan

Viime viikosta meni iso osa työreissulla Helsingissä. Tuo tärkeä kaupunki herättää aina tunteita.

Miten voikin tykätä ja tuskastuttaa yhtä aikaa? Nauttia ja niuhottaa? Helsinki on Suomen pääkaupunki ja aika ihana. Tykkään Helsingistä ja sen erilaisista ihmisitä. Värikyydestä ja kokeilunhalusta. Tykkään tyrskyävästä merestä ja oikeasta kaupunkimeiningistä. Piknikistä Suomenlinnassa ja raitiovaunujen kolkseesta. Kiasman rauhasta. Pöhinästä, pihinästä ja tunnelmasta. Sen monista mahdollisuuksista. Tykkään kävellä take away -kahvi kädessä ja hiukset hulmuten Punavuoressa. Tykkään niistä ystävällisisitä ihmisistä, jotka neuvovat tien perille. Autot, jotka antavat tietä. Tykkään sulaa sekaan.

Mutta että ärsyttääkin olla ruuhka-aikaan nälissään puikkelehtimassa ihmisvilinässä. Tai olla landelta, kun sattuu asumaan toisessa kaupungissa 400 km Helsingistä. Ärsyttää, että koko ajan pitää olla liikkeessä ja mielellään aika kiireessä. Niin, että huomaa kävelevänsä korttelia ympäri jo kolmatta kertaa, kun ei vain voi pysähtyä. Vaihtaa autoillessa kaistaa ilman vilkkua. Törmäillä puhelinta katsoen toisiin ihmisiin. Olla melussa. Tuntea, että pitää ostaa, koska muuten on kurppa. Käyttää aikaa liikkumiseen. Olla anonyymisti urbaani.

Helsinki on mun saladeitti, jonka kanssa en jaksaisi kovin pitkää juttua, ehkä.

Tuntematon Tavis

Tuntematon tavis on tavallinen ihminen, joka tanssii suurella ilmaisuvoimalla ja intohimolla tai pienesti maailmaa hivellen.Tuntematon tavis on kuka vaan, joka haluaa.

Ilmoittauduin tammikuussa kaverin kannustuksesta Itä-Suomen Tanssin aluekeskuksen (Itak) Tavis Dance Companyn (TDC) tanssikurssille. Lähtötasovaatimuksia ei ollut, vain halu ilmaista itseään. Minulla kuitenkin on jonkinlainen tanssitausta alkaen 4-vuotiaiden nykytanssista sinne 18-vuotiaana käymiini  jazz-tanssitunteihin. Sen jälkeen muutamia kursseja, tanssilattiamuuvseja ja pitkiä taukoja. Tämä oli kuitenkin erilaista, sillä TDC on nykytanssiryhmä, jonka jäseniä yhdistää halu kokeilla. Me olemme uteliaita, avoimia ja eri taustoista tulevia ihmisiä.

Heti ensimmäisen tunnin aloituspiirissä kylmät väreet kulkivat pitkin ihoa pelkästä vaikutuksesta, kun kaksikymmentä toisilleen tuntematonta, aivan eri ikäistä ja erilaista oman elämänsä tanssijaa kertoi, miksi oli tullut kurssille. Sellaista salaperäistä yhteistä tunnetta ei saa rakennettua noin vain.

Joskus tanssin lomassa katson ympärilleni ja mietin, miten huikeaa on olla osa tätä porukkaa. Kaikki tanssivat aivan kuin minä kotikeittiössä lauantaiaamuna. Jokainen liitää tyylillään. Jokaisella on oma tarina. Sitä ei tarvitse tietää, mutta sen aistii.

Tällä ryhmällä olemme ottaneet haltuun kaupunkitilaa. Miten onkaan vaikea aloittaa piruetit keskellä toria, sheikata rullaportaissa ja antaa kehon viedä keskellä puistoa. Se on todella hankalaa, mutta poistaa lukkoja. On vaikea tehdä jotain, mikä ei ole sille paikalle odotettua ja totuttua elekieltä tai käytöstä. On jännittävä ottaa katseet vastaan. On jännittävä huomata, miten vapauttavaa on vihdoin tehdä niin kuin on aina halunnut tehdä.

Kaupunki on meidän. Otetaan tilaa hellästi haltuun - tanssien!

Tavis Dance Company on osa  Paikallisliike-festivaalia 16.6. 

- Veera

Erilaiset hetket

 

 

Oulun yliopiston R-ovien viereinen WC:n ovi. Kuopion Veljmies-patsas KalPa-paita päällä SM-liigan finaaliotteluiden aikaan ja asetille läikkynyt aamukahvi kotiterassilla.

Eri kaupungit ja eri hetket. Täysin eri tunnelmat. Jokainen näistä tämän kevään hetkistä sai  minut onnellisemmaksi - tai ainakin hymyilemään. Jokainen hetki siis lisäsi johonkin paikkaan liittyää onnen tunnetta. Jännää. 

Olin työreissulla Oulussa ja sain mahdollisuuden käydä pikavisiitillä yliopistolla. Viime kerrasta on jo muutama vuosi. Heti kun näin tutun värikkään oven mustalla hahmolla, mieleeni tulvahti satoja muistoja. Hetkiä ja ajatuksia. Tavaraa vuosien varrelta. Vessan ovi laukaisi mielessäni muistojen virran huikeilta opiskeluajoilta ja onnen tunne oli myös kaihoisa. Se oli muistoihin perustuva onnellinen hetki.

Kuopion jääkiekkojoukkue KalPa pelasi hyvin ja pääsi (kuitenkin vähän kuin kaikkien yllätykseksi) SM-liigan finaalipeleihin. Sekös laittoi koko kaupungin sekaisin - ja siis vain hyvässä mielessä. Kaupungin pyhä patsas, Veljmies, puettiin pelipaitaan, torin screenille kokoonnuttiin porukalla katsomaan kiekkoa, pelipaitoja ilmaantui ikkunoihin. Omaa joukkuetta kannatettiin yli lokeroiden ja rajojen. Hästäg #meidänkevät kertoo paljon. Tämä loi sitä vaikeasti saavuteltavissa olevaa yhteisöllisyyttä. Kaupunki oli onnellisempi ja yhtenäisempi. Minulla oli keltainen kukka rinnuksissa. Se oli yhteisöön perustuva onnellinen hetki.

Ensimmäinen kevätpäivä ikuisuuksia kestäneen talven ja kylmän kevään jälkeen. Toki hörpin kahvia kotiterassilla villapaita päällä, mutta hörpin kuitenkin. Oli varhainen aamu ja elin illuusiossa, että koko muu kylä nukkui vielä. Minä ja linnut - sekä kuvaan hypännyt sekopäinen koiramme - nautimme aamusta. Hetkeen ei tarvittu paljoa, mutta se rakensi terassista ja aamusta minulle onnellisen kuplan. Se oli yksilöön ja omaan tilaan perustuva onnelinen hetki.

Onnellinen kaupunki rakentuu erilaisista hetkistä ja paikoista.

 

Millaista se oli, se ulkomainen työssäoppiminen?

  

Ennen kuin kukaan kerkeää kysyä, vastaan tähän: No millaista se oli, se ulkomainen työssäoppiminen.

Jos saisin merkata kertyneet ylityöt, niitä olisi kasautunut tämän melkein viiden viikon aikana kohtalaisen reippaasti. Eli töitä on tehty. Jos joku ajatteli, että ou jea, helppo keino lähteä reissuun, niin suosittelen miettimään uudestaan. Lomasta ei nimittäin ole kyse, mutta uskomattomasta oppimiskokemuksesta ja huikeasta seikkailusta kyllä!

Koin yhtä aikaa mielenkiintoiseksi ja erittäin haastavaksi sen, että olin samanaikaisesti vastuussa kolmelle taholle:

1. Olin vastuussa Kuopion kaupungille
Palkka ja lentoliput tulivat kaupungilta, joten mietin koko ajan, että onkohan tämä nyt hyödyllistä kaupungille ja mitähän minun pitäisi vielä kokea, oppia ja ymmärtää. Myöskään blogin kirjoittaminen ei ollut mitään rallattelua, vaan pidin kiinni siitä, että sain tuotettua tänne järkevää sisältöä 3–5 kertaa viikossa.

2. Olin vastuussa Happy City -yritykselle
Heille tulee vuosittain noin 50 harjoittelu- tai työssäoppimiskyselyä, eivätkä he olleet ottaneet ketään. Toki olin hyvä diili, kun heidän ei tarvinnut maksaa minulle palkkaa. Kuulemma uskalsivat myös luottaa osaamiseeni, ja heidän mielestänsä minulla oli ollut hyvä asenne. Enkä halunnut tuottaa heille pettymystä. Siksi monena iltana työpöydän valo säihkyi myöhään.Teinkin Happy Citylle jatkoa varten palvelupolun harjoittelijoiden luotsaamiseen.

3. Olin vastuussa itselleni
Halusin myös itse kehittyä suunnittelijana, kehittäjänä, innostajana ja opastajana. Minullakin oli tavoitteita. Halusin, että lähtiessäni voisin katsoa itseäni ja todeta, että olin oppinut ja oivaltanut. Olin tavannut kiehtovia ja inspiroivia ihmisiä - saanut kontakteja. 

Pääsin suunnittelemaan ja toteuttamaan työpajaa, kirjoittamaan siitä työpajaraporttia, suunnittelmaan ja koordinoimaan Happy City street lab -koetta siitä miten urbaani ympäristö vaikuttaa mieleemme ja keräämään tietoa koepaikoista (kävelijämäärät, melutaso jne.) Sain tehdä palvelupolun harjoittelijalle ja kirjoittaa blogia myös englanniksi. Pääsin selvittelemään pienempiä ja isompia asioita, olemaan yhteydessä eri tahoihin sekä tutustumaan mielenkiintoisiin ihmisiin. Sain myös tutustua City Studio -konseptiin ja maahanmuuttaja-/pakolaisasioihin Vancouverissa.

Pääsin vaeltamaan vuorilla.

Oli mahtavaa. 

Sama kaava

Se menee aina samaa kaavaa. Niinä kertoina, kun olen lähtenyt ulkomaille asumaan, vaihtoon tai töihin, mieleni on liikkunut aika samanlaisen kaavan mukaisesti. Tämä ei siis koske lomareissuja.

Aluksi rakastut. Kaikki on ihanaa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja ihania. Ruoka on taivaallista - ja niin ihanan erilaista. Katsokaa nyt noita karkkipusseja! Maisemat ovat kauniit. Vaatteet ovat kauniita. Keskustelu sujuu. Uudet työtavat ovat kivoja. Kaikki on rentoa. Ilmapiiri on loistava. Jään pidemmäksi aikaa - ei, en palaa ollenkaan. Muutan tänne. Tämä on paras. Parasta ikinä.

Sitten seuraa ahdistus. On liian kylmä. On hiostavan kuuma. Ihmiset ovat tylyjä. Kukaan ei puhu minulle. En löydä kaupasta mitään. En yhtään mitään. Puhelin ei toimi ja adapteri on hukassa. Autot tööttäilevät. Ihmiset hymyilevät liian maireasti. Kengät puristavat. En löydä kaupasta edelleenkään mitään. En osaa puhua vieraalla kielellä. En osaa ilmaista itseäni. En osaa tarpeeksi hyvin. Tunnen itsesi tyhmäksi. Muut pitävät minua tyhmänä. Olen tyhmä. Kaikki on suoraan sanottuna paskaa.  

Sitten tulee jonkinlainen seesteys. Arvostan tätä paikkaa. Olen iloinen uusisista kokemuksista ja ah, niistä kivoista uusista ystävistä ja laajentuneesta verkostosta. Arvostan myös sitä, mistä lähdin. Maapähkinälevite on mahtavaa, mutta niin on puolukkasurvoskin. Kuulumisia kysyvä kaupan kassa piristää, mutta niin sekin, joka muisti sinut 10 vuoden tauon jälkeen. Kokemukset avartavat. Voisin hyvin asua ulkomailla - tai Suomessa. Elämä on seikkailu ja olen onnellinen, että saan oppia koko ajan uutta. 

Kirjoitan vielä ainakin yhteenvedon vaihtokokemuksesta tänne. 

Monikulttuurinen Vancouver

Kanada on monikulttuurinen maa. Maan historiakin on omanlaisensa. Alkuperäiskansat ja sitten Euroopasta saapuneet siirtolaiset ja myöhemmin Aasiasta saapueet työläiset.Tänä päivänäkin katukuva on värikäs, ei voi sanoa että joku näyttää kanadalaiselta. Kaikki näyttävät kanadalaisilta. Kuulostaa aika hienolta, mutta valitettavasti myös rasismia esiintyy. Alkuperäiskansojen (first nations) kanssa on edelleen selviteltävää. Kanadan historian kirjoissa on vasta hiljattain alettu kertoa reservaattikouluista, joihin lapset vietiin kanadalaisen koulusysteemin pariin – monien satojen kilometrien päähän vanhemmistaan. Kaksi sukupolvea kärsii nyt tuon ajan traumoista. Myös työelämässä eteneminen saattaa olla esimerkiksi maahamuuttajataustaiselle haasteellisempaa.

Kanadaan saapuu vuosittain melkein 300 000 maahanmuuttajaa. Väestössä onkin edustettuna 33 etnistä ryhmää, joissa jokaisessa vähintään 100 000 ihmistä. Kanadassa on kolme keskeistä perustetta maahanmuutolle: perheen yhdistäminen, taloudellinen maahanmuutto ja pakolaisten suojelu. Maahanmuutto- ja pakolaisasioita hallinnoidaan Kanadassa provinsseittain. British Columbian provinssiin maahanmuuttajia saapuu vuosittain noin 35 000. British Columbian suurimmassa kaupungissa, Vancouverissa saatiin juuri valmiiksi New Strart 2016-2025 a settlement and integration strategy for immigrants and refugees in Vancouver -strategia. Tämä stretegia asettuu kaupungin Healthy city -strategian alle

Perheen yhdistäminen on ymmärrykseni mukaan Kanadassa lähes automaatio.  Työperäiset maahanmuuttajat pisteytetään tarkasti ja sisään pääsevät erityisesti hyvin koulutetut ihmiset. Kanada houkuttelee siis koulutettua työvoimaa muuttamaan maahan.  Vuoden 2013 British Columbiaan saapuneesta 36 000 maahanmuuttajasta puolilla oli yliopistotutkinto tai toisen asteen koulutus. Vancouverissa maahanmuuttajia asuvat ympäri kaupunkia, eivätkä ole keskittyneet pariin lähiöön. Minulle kerrottiin, että tähän pyritään tietoisesti.

Maahanmuuttajille työn löytäminen on haastavaa, myös Kanadassa. Ei ole verkostoa tai olemassa olevaa osaamista ei tunnisteta. Tästä syystä maahanmuuttajien on vaikea työllistyä tai saada ainakaan omaa osaamista vastaavaa työtä. Immigrant employment BC -ohjelmalla pyritään helpottamaan ongelmaa. Siinä mätsätään kaupungin työntekijä ja maahanmuuttaja yhteen. Esimerkiksi maahan juuri saapunut insinööri ja kaupungin insinööri laitetaan pariksi. Kaupungin insinööri järjestää vähintään yhden tapaamisen, jossa työtä etsivä pääsee seuraamaan insinööriä työssään sekä pohtimaan mahdollisuuksia ja kontakteja. Tämän jälkeen kaupungin insinöörin tulee ehdottaa kolme muuta henkilöä, jotka kannattaa tavat. Ja nämä kolme ehdottavat taas kolmea muuta. Näin työtä etsivä maahanmuuttaja on saanut vähintään 13 kontaktia työelämään. Kaupunki järjestää myös avoimien ovien päiviä virastoihinsa ja nämä ovat erittäin suosittuja erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa.

Pakolaisia tuli viime vuonna koko Kanadaan noin 35 000, mikä on muutama tuhat enemmän kuin Suomeen. Toki Kanada on paljon isompi valtio kuin Suomi. Pakolaisasiat koordinoidaan Kanadassa provinsseittain. Vancouver on provinssinsa keskus ja houkuttelevin paikka, mutta hyvin kallis asua. British Columbia (BC) antoi Vancouverille 100 000 dollaria pakolaistilanteen parantamiseen. Sillä on kehitetty koordinointia sekä luotu informaatiopaketti pakolaisille.

The Immigrant Services Society of BC Welcome house avattiin keväällä 2016. Siellä 200 vuodepaikkaa ja juuri maahan saapuneet pakolaiset saavat asua siellä maksimissaan kaksi viikkoa. Talosta löytyy lastenhoito, nuorisotalo, terveys- kriisi- ja opetuspalvelut, joitakin muita kaupungin palveluita sekä vierailevat pakkipalvelut. Myös kiertäviä palveluja käy talolla. Siellä järjestetään esimerkiksi työpajoja rahan käytöstä, tilin avaamisesta yms.
Mosaic-järjestö toimii aktiivisesti Vancouverin alueella keskittyen maahanmuuttajien ja pakolaisten elinolojen parantamiseen.

Yksi mielenkiintoisimmista seikoista olivat yksityiset sponsorit. Kanadalaiset ovat muodostaneet lähes 10 000 6-8 hengen yksityisryhmää pakolaisten auttamiseksi. Yleensä nämä ryhmät koostuvat eläkeläisistä tai asiasta kiinnostuneista ammattilaisista tai sitten ne ovat kirkon ryhmiä. Päästäkseen toimintaan, ryhmällä tulee olla yhteensä 30 000 dollaria (=22 000 eur). Provinssi maksaa pakolaisten perustarpeet, kuten vuokran ja ”sponsorirymä” taas auttaa pienemmissä asioissa ja avustaa esimerkiksi pankkitilien avaamisessa, ostoksilla käymisessä ja yöpaikan etsimisessä. Itsehän olin ensimmäisenä päivänä tällaisen ryhmän avustaman syyrialaisperheen kanssa patikoimassa.

Myös Vancouverin Neighborhood houses (pienempiä kuin ne Community houses, joista kerroin) ovat myös tärkeässä roolissa pakolaisten kotouttamisessa.
 

Vangitsevat sähkökaapit

Pieni, mutta sitäkin piristävämpi juttu. Nimittäin sähkökaapit, jotka ovat taideteoksia. Ne saavat minut hymyilemään joka kerta kun kävelen niiden ohi. Ja niitähän on joka puolella! Suosikkini on metsäneläinaiheinen kaappi ja toinen lempparini on valaskaappi. Tykkäsin myös asunnon lähellä olevasta iloisten asukkaiden kaapista. Sähkökaapit ovat kouluprojekti. Harmaat pakolliset sähkökaapit on muotoilltu kauniiksi. Tämä vaikuttaa ensiksikin ihmisten mieleen, ihan omakohtaisten kokemusteni perusteella. Ja toisekseen muovaavat kaupunkikuvaa houkuttelevammaksi.