24h

Mitä yleensä tehdään, kun on matkustettu 27 tuntia parien päiväunien voimalla?

No, torstaina klo 18.30 vastailin rajatarkastuksessa todella hämäriin kysymyksiin. Onko vessat muuten sijoitettu tarkoituksella rajatarkastuksen toiselle puolelle, jotta ihmisillä on varmasti mahdollisimman tukalat oltavat?

klo 19.15 Matkustin tosi näppärällä Canada Linella (juna) keskustaan. Siitä suunnistin kartan avulla suoraan Stanley Parkin lähellä olevaan hotelliin. (Muistin joku aika sitten, että Airbnb:n kautta varaamani huone on käytettävissä perjantaista lähtien.) Klo 20.30 pääsin sänkyyn ja nukuin  kevyet 10 tunnin yöunet.

Perjantaiaamuna klo 9.00 nappasin aulasta take away -kahvin ja rullasin itseni sekä matkalaukkuni reilun kilometrin päässä sijaitsevalle asunnolleni. Huimasi katsoa yli 30-kerroksista pilvenpiirtäjää. Klo 9.30 soitin ovisummeria ja portieeri päästi minut sisään. Sain häneltä minulle jätetyn avaimen ja heilautin sitä hississä, joka kiidätti minut 16. kerokseen.

Laitoin kamat huoneeseeni ja vaihdoin vaatteet. En saanut wifiä toimimaan.

 Klo 10.45 otin taas kartan esiin ja lähdin suuntaamaan kohti työpaikkaani Happy Cityn toimistoa. Jaloissani oli uudet tosi hyväntuntuiset kengät. Puolessa välissä matkaa tunsin, kuinka rakot jo puhkeavat. Löysin apteekin ja taiteilin rakkolaastarit jalkoihini siinä kassojen kupeessa.

Kämpiltä

Kartassa ei näkynyt talojen numeroita  ja minulla alkoi olla jo kiire. Löysin China townin ja alueen, jossa kodittomia nukkui kadulla. Kysyin neuvoa, ja avuliaat kanadalaiset opastivat minut oikeaan suuntaan. Juuri täsmällisesti klo 11.30 huomasin Mitchelin, joka oli odottamassa minua kadun reunassa.

Lähdimme heti lounastamaan läheiseen ravintolaan. Huomaamattani olin jo keskellä mielenkiintoista keskustelua. Hän oli suorittanut opintonsa loppuun Tukholmassa ja ollut töissä Nord Regiossa, paikassa jota itsekin mietin harjoittelupaikaksi aikanani. Myös Happy Cityn johtaja Charles Montgomery soitti lounaan aikana ja sovimme tapaamispaikan.

Lounaan jälkeen suuntasimme toimistolle. Toimisto sijaitsi kerroksessa, jossa usealla yrityksellä oli omat tilansa ja kokoustilat sekä keittiö ja muut henkilöstötilat olivat yhteiset. Kirjoitan tästä lisää, sillä se inspiroi minua paljon.

Annoin Kuopiosta tuomani tuliaiset ja vaihdoin vaatteeni retkeilykamppeisiin vessassa.

klo 13.30 hän sitten lähti asiakastapaamiseen ja minä suuntasin pihalle. Sovimme tapaavamme toimistolla maanantaipalaverissa klo 9. Etsin lähimmän Tim Hortonsin (Kanadan Starbucks) ja ostin ison jääkahvin. Löysin Pacific Central -aseman ja ostin sieltä jotkut kämäset aurinkolasit ensihätääni. Myyjä oli intialaistaustainen nainen ja siinä jutellessa kävi ilmi, etten ollutkaan englantilainen enkä saksalainen ja että hänen hyvä ystävänsä Ritva asuu Suomessa.

Klo 15.00 tapasin Charlesin läheisessä puistossa. Kerkesimme jutella muutaman sanan ennen kuin syyrialaisperhe saapui. Hän ja neljä hänen ystäväänsä ns. sponsoroivat tätä tammikuussa pakolaisina Syyriasta muuttanutta perhettä. Hommaavat asunnon, pyörät, bussikortit ja toimivat tukihenkilöinä. Tällainen toiminta on alkanut kuulemma voimistua Kanadassa. Muhammed ja Sanna sekä heidän kolme alle 10-vuotiasta lastansa olivat mitä herttaisimpia ihmisiä. Hyppäsimme Charlesin vuokraamaan autoon ja suuntasimme läheiselle Grouse Mountainille. Vuoren juurella Peter ja Dan (kuuluivat näihin neljään ystävään) sekä Sky-koira odottelivat jo meitä.

Charles ehdotti, että jos haluan, voin myös patikoida ylös – tuon kuuluisan Grouse Grindin, joka siis ei ole patikointia nähnytkään vaan on tiukkaa treeniä kaikki ne 2830 askelmaa suoraan ylöspäin. No, pakkohan minun oli mennä. Sekä omasta mielenkiinnosta että ”challenge accepted”  -asenteesta. Tarvoin sydän aikaerorasituksesta tykyttäen ja +30-asteen helteessä hikoillen ylämäkeä reilun tunnin. Huh. Muut matkustivat Skyrail-gondolihissillä. Ylhäällä maisemat palkitsivat.

Olimme sopineet, että tapaamme ylhäällä klo 18.00, joten minulla oli vielä tunti aikaa kierrellä. Siellä oli pieniä reittejä, kahvilaa, vaijeriliukua yms. aktiviteettia tarjolla. Menin katsomaan Grizzly-karhuja. Bongasin aitauksen keskeltä kiven takaa yhden nallen korvan ja työntekijä kutsui sen syömään pilliä viheltäen.

Kun palasin karhureissulta löysin Peterin ja Sky-koiran nurmikolta juttelemassa espanjalaiselle miehelle. Liityin seuraan ja tämä mukava kaveri oli tullut viisi päivää sitten Espanjasta. Jaime oli urheilutieteilijä ja toiminut mm. naisten tenniksen olympiavoittajan valmennustiimissä.

klo 19.30 Loputkin porukastamme saapuivat ja lähdimme kaikki, myös uusin espanjalainen tuttavuutemme, syömään persialaiseen ravintolaan.
 

Siinä me sitten illallistimme, varsin sekalainen ja iloinen seurakunta. Syötyämme Charles lähti ajamaan syyrialaisperhettä kotiin ja Peter ja Dan heittivät minut ja espanjalaisen läheiselle bussipysäkille. Oli sekin kokemus. Istuin avoautossa kolmen juuri tapaamani ihmisen kanssa katsellen Vancuverin keskikaupungin pimeässä hohtavaa siluettia. Kaiuttimista soi TV-ruudun kokoiselta tabletilta ohjelmoitu Coldplayn Viva la Vida ja ajattelin, että elämä totisesti on seikkailu.

Bussipysäkillä huomasimme, että kaikki bussit olivat niin täynnä, että niihin ei enää mahtunut kyytiin. Päätimme mennä kiertoreittiä ja hypätä toisen numeron bussiin. Bussilla pääsimme meren rantaan, jossa hyppäsimme sea bussiin (lautta), jolla pääsimme veden yli Pohjois-Vancouverista downtowniin.

Keskikaupungille savuttuamme hän lähti hostelliinsa ja toivotin tsemppiä asunnonhakuun ja sovimme, että menevämme joku päivä lenkille Stanley Parkkiin.

klo 23.15 kävelin retkikamppeet päällä perjantai-illan juhlakansan läpi hymy huulilla ja uskomattomat silmäpussit heiluen. Viuhautin avaimen tunnistinta ulko-oven edessä ja suuntaisin hissiin. Ja tämä oli vasta ensimmäinen päivä.