Viime viikosta meni iso osa työreissulla Helsingissä. Tuo tärkeä kaupunki herättää aina tunteita.
Miten voikin tykätä ja tuskastuttaa yhtä aikaa? Nauttia ja niuhottaa? Helsinki on Suomen pääkaupunki ja aika ihana. Tykkään Helsingistä ja sen erilaisista ihmisitä. Värikyydestä ja kokeilunhalusta. Tykkään tyrskyävästä merestä ja oikeasta kaupunkimeiningistä. Piknikistä Suomenlinnassa ja raitiovaunujen kolkseesta. Kiasman rauhasta. Pöhinästä, pihinästä ja tunnelmasta. Sen monista mahdollisuuksista. Tykkään kävellä take away -kahvi kädessä ja hiukset hulmuten Punavuoressa. Tykkään niistä ystävällisisitä ihmisistä, jotka neuvovat tien perille. Autot, jotka antavat tietä. Tykkään sulaa sekaan.
Mutta että ärsyttääkin olla ruuhka-aikaan nälissään puikkelehtimassa ihmisvilinässä. Tai olla landelta, kun sattuu asumaan toisessa kaupungissa 400 km Helsingistä. Ärsyttää, että koko ajan pitää olla liikkeessä ja mielellään aika kiireessä. Niin, että huomaa kävelevänsä korttelia ympäri jo kolmatta kertaa, kun ei vain voi pysähtyä. Vaihtaa autoillessa kaistaa ilman vilkkua. Törmäillä puhelinta katsoen toisiin ihmisiin. Olla melussa. Tuntea, että pitää ostaa, koska muuten on kurppa. Käyttää aikaa liikkumiseen. Olla anonyymisti urbaani.
Helsinki on mun saladeitti, jonka kanssa en jaksaisi kovin pitkää juttua, ehkä.